Huomenna 1.1.2012 tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä kun aloitin valokuvapäiväkirjan ‘pitämisen’. Aluksi otin vain 100 päivän urakan – 100DAYS -projekti – jossa halusin kokeilla ja todistaa että saan joka päivä jonkinlaisen julkaisukelpoisen kuvan aikaiseksi. Jäin koukkuun. En tiedä mikä tässä koukuttaa, mutta jotenkin tulee samalla ajateltua jotain omalta kannalta merkittävää, elämisen tarkoitusta ja omaa olemista, omaa suhdetta maailmaan.
Juuri äsken otin siis ehkä viimeiset kuvat tällä kaksivuotiskaudella. No jaa, saattaa olla että illalla tulee vielä palattua kuvauksen pariin uuden vuoden merkeissä, saapa nähdä. Jatkanko projektia? Ilman muuta jatkan, en kai muutakaan voi, koska suunnitelmissahan on myös gradun tekeminen aiheesta. Joulutauon aikana olen ottanut hiukan etäisyyttä graduiluun, joten nyt sekin vaikuttaa tästä aiheesta varsin kompleksiselta. Mutta homma jatkuu.
Jos reflektoin omaa oppimistani tämän kuluneen kahden vuoden aikana suhteessa valokuvapäiväkirjaani, löydän ainakin joitakin tärkeitä elementtejä. Ensin pitää palautella mieliin mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua virallisen kaavan mukaan. Ja onhan sitä: vuoden 2010 alussa sain kasvatustieteen cumun suoritettua Tampereen yliopistossa. Syksyllä 2010 aloitin aloitin voimauttavan valokuvan peruskurssin Miina Savolaisen johdolla (päätös huhtikuussa 2011). Tammikuussa 2011 alkoi Humanistisen ammattikorkeakoulun toiminnallisen mediakasvatuksen erikoistumisopinnot (päättyivät marraskuussa). Elokuussa alkoivat EDUTOOL-maisteriopinnot Oulun yliopistossa, johon liittyen aloitin tämän opeblogin pitämisen. Varsin monta leikkauskohtaa siis tarkastella valokuvapäiväkirjan vaikuttavuutta oppimiseen.
En toki ole aloittanut tätä päivittäistä kuvausvelvoitetta ollenkaan oppimisen takia, tai ehkä sittenkin – tarkoituksena saattoi olla informaalin oppimisen hengen mukaisesti opetella yhtä itselleni maailman mielenkiintoisinta asiaa eli valokuvailmaisua. Samalla tarkastelin itse itseäni, omaa ajatteluani, tapaani jäsentää maailmaa. Tämä funktio jäsentyi oikeastaan muotoonsa kun Miinan työpajoissa pohdiskelimme voimautumisen olemusta valokuvan keinoin. Se tuli mukaan salaa, pyytämättä ja tiedostamatta. Nyt palaset ovat loksahtaneet kohdalleen ja huomaan että kysymys on mitä suurimmassa määrin juuri metakognitiivisesta toiminnasta. Olen valjastanut valokuvan keinokseni miettiä ja meditoida. Tätä olen harjoittanut siitä lähtien kun 1977 aloitin vakavan valokuvauksen harrastamisen. Kahdeksan ammattilaisvuotta 1980- ja 1990-luvuilla veivät ehkä ajattelua välineellisempään suuntaan mutta nyt olen jälleen palannut juurilleni. En yhtään ihmettele että monet taiteilijat, varsinkin käsitetaiteen puolella operoivat, ihastuvat valokuvan filosofiseen luonteeseen.
Miten tätä asiaa voisi hyödyntää oppimisessa? Eli palaan yhteen tutkimuskysymykseeni: miten valokuva auttaa oppijaa laukaisemaan metakognitiivista toimintaa. Koska gradu on vielä alkuvaiheessa, ajatukseni ovat vielä vähän sekaisin. Ja voihan olla että hakkaan päätäni seinään eikä tutkimukseni aihe ole lainkaan relevantti. Ehkä vain haluan väkisin liittää minua motivoivan valokuvaamisen graduuni?
Kyllä tämä asia kuitenkin palavasti minua kiinnostaa, koska nyt tuli pakkomielle kirjoittaa tämä alun perin lyhyeksi tarkoitettu blogipostaus loppuun. Niin, tässä näitä ajatuksia:
- Koska valokuvaaminen on tapa jäsentää maailmaa, se sopii oppimisen kontekstiinkin hyvin. Toisaalta valokuvan avulla voi vain mekaanisesti dokumentoida opiskeluun liittyviä konkreettisia asioita, toisaalta sen avulla voi kaivaa mielensä syövereistä abstrakteja asioita, jotka auttavat syventämään opittua tai ottamaan haltuun uutta asiaa. Visualisointi on ennen kaikkea konkretisointia mutta se voi olla myös abstrahointia.
- Konkreettisella tasolla valokuvan käyttö rikastaa muuta oppimiseen liittyvää reflektointia, kuten perinteisen tekstipohjaisen oppimispäiväkirjan pitämista. Blogin pitämiseen valokuva oikeastaan kuuluu olennaisena tekijänä.
- Kun metakognitio on todettu oppimisen kannalta merkittäväksi laadun parantajaksi ja suorastaan oppimisen syventäjäksi, voisi valokuva toimia tuon metakognition laukaisijana.
- Voimautuminen on oppimisen kannalta tärkeä tunnetila. Vaikka valokuvaaminen ei sisänsä liittyisikään suoranaisesti opiskeltavaan substanssiin, sen mahdollisesti mukanaan tuoma voimautumisen kokemus edistää myös opiskeluprosessia. Toki näin toimii mikä tahansa voimauttava toiminta.
- Luova kollaboraatio valokuvan keinoin puolestaan mahdollistaa jaetun metakognition hyödyntämisen.
- Ja tietenkin, valokuvapäiväkirja on mainio tapa oppia itse valokuvaamista ja valokuvailmaisua. Se on samalla myös tietynlainen luovuuden ‘generointimasiina’, eli kutsuttakoon sitä nimellä LUOVUUS-SAMPO. 🙂
Nuo oheiset kuusi valokuvan käyttömahdollisuutta eli affordanssia jäävät helposti kovin etäisiksi, ellei niitä tuoda oppijan tietoisuuteen jollakin hienovaraisella tavalla. Tämä puolestaan liittyy pedagogisiin skripteihin.
Konkreettisesti valokuvapäiväkirjan pitäminen on merkinnyt sitä että olen vaatinut itseltäni JOKA PÄIVÄ jonkun omasta ajattelustani ja maailmastani lähtöisin olevan kuvan. Aina kuvat eivät ole olleet hohdokkaita, mutta kertaakaan en ole jättänyt sitä tekemättä. Yhden kerran, aivan alussa olin unohtaa mutta onneksi muistin sen yhtäkkiä. Olen myös kantanut mukanani Oikeaa Kameraa, en siis ole (vielä) hyväksynyt itseltäni pelkästään kännykkäkameralla kuvaamista. Kamera on vaihtunut päivän mukaan, nykyisin pidän aina mukanani Fujifilm Finepix X100 -kompaktikameraa. Välillä otan mukaan Nikonin ammattilaisrungon D3X:n. Alussa mukanani oli Nikonin kompaktikamera Coolpix P5100, joka on siirtynyt reservijoukkoihin. iPhonen myötä innostuin kännykkäkuvaamisesta ja olen silläkin ottanut runsaan vuoden aikana jo melkein 6000 kuvaa, mutta kuten sanottu, en kelpuuta niitä valokuvapäiväkirjaani teknisten puutteidensa takia. 2011 tuli kuvamateriaalia kovalevylle yhteensä 328 gigatavua, 2010 tuli 312 gigatavua. Valokuvapäiväkirjan pitäminen on lisännyt kuvien määrää huomattavasti. Vuonna 2009 kuvia tuli ‘vain’ 233 gigatavua, joka sekin oli harppaus vuodesta 2008, jolloin kuvia tuli 62 gigatavua. Määriin on vaikuttanut tietysti myös digikameroideni kennojen koon suureneminen vuosien saatossa. Vuonna 2009 ostin kolmannen digijärkkärini (D3X), jonka megapikselimäärä on 24,7. Määrät ovat toki vaatimattomia verrattuna ammattilaistoimijoihin, mutta tarkoituksena onkin tehdä tätä nykyä valokuvataidetta eikä pyrkiä suuriin määriin.
Valokuvapäiväkirjan toistaiseksi viimeisin kuva. Omistan tämän postauksen parhaille kavereilleni Viville ja Jazzminelle, jotka ovat olleet useimmiten jakamassa kokemuksiani valokuvapäiväkirjan kartuttamisessa.
